Muista minut

Ensi tiistaina 16.9. pidämme teatterilla teosesittelyn klo 17.30, ennen ennakkonäytöstä klo 19. Tervetuloa!

Aion varmaankin kertoa näytelmän syntyhistoriasta. Muista minut sai alkunsa, kun näyttelijä Lotta Lindroos ehdotti yhteistyötä. Alkuperäisessä työryhmässä olimme näytelmäkirjailija Satu Rasila, näyttelijä Sari Mällinen, Lotta ja minä. Aiheemme oli naisen raivo. Tapasimme tällä hauskalla porukalla useita kertoja vuoden 2011 aikana ja pyörittelimme aihetta ja kaikenlaista aiheen vierestä. Alunperin oli tarkoitus, että Satu kirjoittaa ja minä ohjaan, mutta jossakin vaiheessa päätimme, että Satu ja minä kirjoitamme yhdessä. Keskusteluiden myötä aihe alkoi muuttua ja päätimme käsitellä identiteettiä; puhuimme identiteettivarkaudesta, virtuaalisesta identiteetistä, kahdesta naisesta, joiden identiteetit alkavat sekottua. Haimme apurahoja projektille tuloksetta ja lopulta kysyimme, lähtisikö Teatteri Avoimet Ovet tuottamaan juttumme. Punoimme kokoon synopsiksen, jonka perusteella teatterin johtaja Heini Tola kiinnostui ja saimme työllemme kodin.
Vuosi 2012 iski elämääni kaksi suurta menetystä. Kysymys identiteetistä alkoi näyttäytymään minulle näiden menetysten kautta. Kuka minä olen, kun elämästäni katoaa yllättäen tärkeät peruspilarit?
Työskentelimme tekstin parissa ryhmänä ja teimme työnjaon, jossa Satu kirjoittaisi näytelmän takaumien tasoa ja minä kirjoittaisin nyt-hetkeä. Satu oli mukana Turusta käsin ja paikalla harjoituksissa harvemmin.
Sitten kirjoitusprosessi lähti minussa käyntiin sellaisella voimalla ja vauhdilla, että Satu alkoi pudota kyydistä. Tekstiä tuli valtavalla vimmalla, se tuntui välillä lähes automaattikirjoitukselta. Testasin kohtauksia harjoituksissa ja palasin taas kirjoittamaan. Olin koko ajan tiiviissä dialogissa Sarin, Lotan ja Sadun kanssa. Päätimme, että Satu ottaa projektissa dramaturgin vastuun ja kirjoitustyö on yksin minun. Lopulliseen näytelmään jäi joitakin Sadun kirjoittamia repliikkejä ja näyttelijöiden kanssa yhdessä kehiteltyjä kuljetuksia.
Kesällä 2012 kirjoitin näytelmän valmiiksi. Ajatukseni oli, että elokuussa harjoitusten alkaessa pystyisin täysin keskittymään ohjaamiseen.
Kun aloitimme harjoitukset, huomasin, että kirjailija minussa jatkoi työtään. Hatun vaihtaminen ei onnistunut. Muokkasin edelleen tekstin yksityiskohtia. Varsinaiseen ohjaustyöhön jäi lopulta hyvin vähän aikaa.
Esityksestämme tuli jonkinlainen menestys. Se pyöri täysille katsomoille Avoimissa Ovissa ja sai kutsun Lainsuojattomat-festivaalille lukudraamana sekä Riksteaternin kiertueelle Ruotsiin.
Kun näytelmää käännettiin ruotsiksi kiertueen tekstitystä varten, minulla tuli idea luettaa näytelmä Lilla Teaternin uudella johtajalla Allu Leppäkoskella. Allu innostui tekstistä ja päätös sen uudelleen tulkinnasta Lillanissa syntyi. Kun vieläpä päätimme, että minä ohjaisin tekstin itse, oli alkuinnostuksen jälkeinen reaktioni lievä kauhu. Miten osaisin käsitellä näytelmää irrallaan kantaesityksestä?
Nyt, kun ensi-iltaan on kolme päivää, tiedän, että tämä esitys on täysin itsenäinen ja oma tulkintansa.
Minulle tämä työprosessi on ollut jonkinlainen revanssi, hyvitys sille ohjaajalle minussa, joka kantaesityksen suhteen jäi kirjailijaminäni varjoon.
Kukaan nykyisestä työryhmästä ei ole nähnyt suomenkielistä esitystä. Lavastaja Kaisa Rasila piti tarkkaan huolen siitä, että emme edes puhuneet kantaesityksen estetiikasta. Se oli hyvä ratkaisu.
Olen tietysti välillä harjoituksissa joutunut kamppailemaan melkein neuroottisen toisintekemisen tarpeeni kanssa ja sanomaan itselleni, että asioita voi tehdä myös samalla tavalla. En ole koskaan ennen ohjannut samaa teosta kahteen kertaan eikä tämä oikeastaan nytkään tunnu siltä.
Marika ja Pia ovat tuoneet työhön niin vahvasti itsensä, samoin muu työryhmä, Pilen, Janne, Kaisa.
Jännittäviä aikoja elämme nyt, kun kohtaaminen yleisön kanssa on ihan kohta.
Ja halusin kirjoittaa tämän ulos itsestäni.
Hienointa olisi se, että saisin nähdä näytelmästä vielä muita tulkintoja täällä Suomessa tai ulkomailla. Eva Buchwaldin ansiokas englanninnos, Remember me, valmistui viime keväänä.
Itse olen nyt tullut sellaiseen kohtaan tällä matkalla, että Helena ja Anna saavat alkaa elää elämäänsä ilman minua.
Tai siis, ovathan he kai osa minua. "Vem är jag? Vilken jobbig fråga."